Sosiaalisen median sivuaine, 2012 op

(suunnattu erityisesti - mutta ei pelkästään - kaikille iästä, pääaineesta tai elämänkatsomuksesta riippumatta)

Yleisö seuraa puhujia tarkkaavaisesti. Joku haukkoo henkeään hämmästyksestä ja kuiskaa vieruskaverilleen: “Ai noinko se tapahtuu? Kaikkea kanssa!”. Virallinen osuus päättyy. “Nyt meillä on aikaa vastata muutamiin kysymyksiin.”, eräs puhujista kertoo runsaslukuiselle kuulijajoukolle. Tusinan verran käsiä nousee välittömästi ylös. Tila täyttyy naureskelusta ja innokkaasta supinasta. Kolme varttia myöhemmin tilaisuus on päättynyt. “Se meni yllättävän hyvin!”, tilaisuuden vetäjä toteaa muille puhujille. “Joo, ehkä ne oikeasti oppi jotain!”, kuuluu toiveikas vastaus.

Kyseessä ei suinkaan ollut ala-astelaisille pidetty sukupuolivalistustunti, vaan kuvitteellinen tilanne, jossa oppilaat pitävät koulun henkilökunnalle “Sosiaalisen median perusteet” - luennon. Pöydät ovat niin sanotusti kääntyneet. Nyt nimittäin olisi olemassa tilaus sille, että nuoret opettaisivat opettajiiaan kehittymään paremmiksi opettajiksi. Historiaa tarkastelemalla voimme todeta, että monen aikaisemman sukupolven nuorille on niin ikään langennut vastuu vanhempiensa, opettajiensa ja työnantajiensa valistamisesta. Nuoret ovat joutuneet esittämään hyvin vaikeita kysymyksiä. Nämä sukupolvien väliset dialogit ovat koskettaneet kaikkea mahdollista TV-viihteestä ja videopeleistä naisten oikeuksiin ja sotien tarpeellisuuteen.

Internet: ei koskaan valmis?

Nykyinen aikakautemme on informaation aikakausi. Tällä tarkoitetaan tiedonvälityksen ja yhteistyön uutta ennenäkemätöntä kukoistusta ja suurta lupausta tulevaisuuden utopistisesta ubiikkiyhteiskunnasta, jossa kaikki kansat ovat yhtä. Olivat kaukaisen tulevaisuuden kristallipallo-skenaariot mitä hyvänsä, Internet on joka tapauksessa kehittymässä vauhdilla joksikin, jota ei muutama vuosi sitten osattu edes kuvitella. Tai itseasissa kyllä osattiin - jo vuosikymmeniä ennen nykyisen WWW:n syntyä.

Tällä kaukokatseisella tietämyksellä ei kuitenkaan ole ollut hallitsevaa roolia Internetin kehityksessä viimeisen 20 vuoden aikana. Eräs keskeinen maailmanlaajuista tietoverkkoa koskettava visio nimittäin oli se, että verkosto olisi perusolemukseltaan sosiaalinen ja kansainvälistä yhteistyötä edistävä niin merkittävissä määrin, että ihmiskunta nousisi sen suoman kollektiivisen älyn voimaannuttamana uudelle tietoisuuden tasolle ja ottaisi aimo harppauksen eteenpäin niin yhteiskunnallisessa kuin teknisessä kehityksessä.

Digitaalinen kuilu: maassa maan tavalla!

Edellä kuvaamani utopistinen ennuste yhteisöllisyydestä ei ole vielä toteutunut. Niin kutsuttu digitaalinen kuilu on valtaisa ja kasvaa yhä. Kuten resurssien ja yhteiskunnallisen pääoman suhteen yleensäkin, myös Internetin suomien rikkauksien suhteen maailman kansat ovat keskenään hyvin eriarvoisessa asemassa. Sähköverkko ei yllä jokaiseen kylään ja notkelmaan, laajakaistasta puhumattakaan. Kun näin ei ole vielä Suomessakaan, miten lienee asiain laita esimerksi Intiassa tai Afrikassa?

Viime vuosina olemme kaikeksi onneksi alkaneet nähdä merkkejä paremmasta Internetin - ja siten ihmiskunnan - tulevaisuudesta. Välillä nämä merkit ovat tulleet varsin yllättävistä lähteistä, kuten “Arabikevät” ja monet kansainväliset kriisit, kuten maanjäristykset ja tsunamit osoittavat. Yhteistä näissä kaikissa tapahtumissa ovat ne uudet viestintätavat, joita ihmiset ovat esimerkiksi kriisin keskellä oppineet käyttämään. Sosiaalisen median teknologiat, kuten yhteisöpalvelut Twitter ja Facebook, eivät sinällään ole tarkastelun keskiössä, vaan huomion arvoista on tulkita niitä toimintatapoja ja kokonaisia uusia kulttuurin ja uudenlaisen (tai ainakin unohdetun) yhteisöllisyyden ja heimoajattelun piirteitä, joita näiden tapahtumien puitteissa on noussut esiin.

Alun “Oppitunti Somesta” - kohtaukseen palataksemme on mielestäni ilmeistä, että myös suomalaisten Internet-käyttäjien keskuudessa on olemassa merkittävä digitaalinen kuilu. Näin siitäkin huolimatta, että tietoverkot ja muut nykyajan välttämättömyydet ovat likimain kaikkien mittarien mukaan olleet hyvällä mallilla jo vuosikausia. Suomessa kuilu on laajentunut ns. hitaiden omaksujien ja toisaalta “diginatiivien” olemassaolon vuoksi. Diginatiivit eli nuoret, jotka ovat kasvaneet Internetin ja mobiiliteknologian parissa, elävät online-maailmassa, jossa kaikki on  jatkuvasti yhteydessä kaikkeen, yksilö yhteisöön ja yhteisö lukemattomiin muihin kaltaisiinsa heimoihin. Hitaat omaksujat puolestaan kärsivällisesti odottavat viimeiseen mahdolliseen hetkeen sitä, että heidän pitäisi opetella mitään sellaista, mitä heidän omien vanhempiensa tai isovanhempiensa ei tarvinnut. Maailma muuttuu nopeasti, ihmiset hitaasti. Todellisuutta voi paeta monin keinoin: virtuaalitodellisuuteen tai itsetehtyyn kuplaan, josta käsin ympäröivää fyysistä todellisuutta tarkastellaan paksujen, utuisten silmälasien läpi tai ei ollenkaan.

On luonnollista ja ymmärrettävää, että ihmiset omaksuvat uusia asioita kukin omaan tahtiinsa ja omien mieltymystensä mukaisesti. Demokratiassa turvataan yksilön oikeus hallita omaa elämäänsä. Kansalainen voi esimerkiksi tehdä omat päätöksensä siitä, millä tavoin hän ottaa osaa paikallisessa yhteisössä tai laajemmin yhteiskunnassa käytäviin keskusteluihin ja alati muuttuviin ilmiöihin - vai ottaako osaa lainkaan. Samoin on luonnollista, että edeltävien sukupolvien hartioilla seisovien nuorten täytyy kantaa vastuunsa yhteisön viemisestä eteenpäin - erityisesti niiltä osin kuin vanhemmat sukupolvet eivät siihen yksistään ja omatoimisesti kykene.

Yliopistojen yhteiskunnallinen vaikuttavuus 2010-luvulla

On jälleen se aika vuodesta kun opiskelijahaku yliopistoihin pyörähtää käyntiin. Jotkut opinahjot saavat runsaasti hakijoita, toiset vähemmän. Yliopisto saattaa joutua pohtimaan sitä, miksi oman oppilaitoksen kiinnostavuus on hakutilastojen valossa heikompi kuin joidenkin toisten. Yliopiston valovoimaisuus kulminoituu monella tapaa sen brändiin; millaisena opiskelupaikkaa hakevat nuoret näkevät koulun? Olisiko sinne siistiä päästä vai onko kyseessä toissijainen vaihtoehto?

Eräs asia jota yliopisto ei voi muuttaa on sen sijainti Google Mapsissa. Aalto-yliopisto on kiihkeästi sykkivässä metropoli-Guggenheim-Helsingissä, Tampereen yliopisto on.. Tampereella - kävelymatkan päässä Särkänniemestä! Vastaavasti sijainnin suhteen joillekin kampuksille ropisee nuorilta miinuspisteitä - t.s. niistä ei “liketetä”. Sijainti ja muut sen mukana tulevat plussat ja miinukset voidaan toki aina osittain kääntä eduksi jos tahto ja mielikuvitus siihen riittävät. Tässä yhteydessä haluan kuitenkin keskittyä erääseen toisenlaiseen yliopiston brändin kulmakiveen, nimittäin oppilaitoksen sijaintiin verkossa.

Tämä aihe on vähintään yhtä vanha kuin itse Internet. Se ei kuitenkaan näytä tarkoittavan edes Suomen ns. tietoyhteiskunnassa sitä, että yritykset, valtion laitokset ja muut instituutiot (kuten yliopistot) osaisivat kovinkaan kummoisesti verkkoa hyödyntää! Tyypillinen otsikointi näinä päivinä on kutakuinkin seuraava: “kuluttajat/nuoret/kansalaiset/insertgroup ovat jo netissä/SoMe:ssa, alan x instituutiot/yritykset eivät/harkitsevat asiaa”. Varsin aiheellinen kysymykseni onkin: Y U NO CLAIM UR PLACE IN TEH INTERNETS!?


Yliopisto goes #socialmedia

Onko esimerkiksi yliopistoilla varaa olla hyödyntämättä verkon valtaisaa potentiaalia? Onko tässä(kin) asiassa pakko kuulua - markkinointitermejä käyttääkseni - “late majority” tai “laggards” -ryhmään? Toki jos kaikki ovat netissä niin kunkin sieltä saama hyöty tai muu kilpailuetu suhteellisesti pienenee, mutta se ei silti missään määrin kumoa sitä faktaa että netissä on oltava! Tästä pääsemmekin siihen, että siellä oleminen ei 2010-luvulle tultaessa enää tarkoita pelkkää oman webbisaitin päivittämistä viiden vuoden välein tai muuta pientä puuhastelua, vaan olennaista olisi verkostoitua kaikin keinoin!

On selvää, että yliopistojen täytyisi nykyistä määrätietoisemmin hyödyntää SoMe:n tarjoamia mahdollisuuksia; niin henkilökunnan kuin opiskelijoidenkin tulisi ryhtyä aktiivisiksi oman koulutus/opiskelualansa toimijoiksi mm. FB/G+:ssa, LinkedInissä ja Twitterissä. Tämä tarkoittaisi yksityis- ja kouluminän yhdistämistä. Tarkoituksena olisi luoda itsestä kuva ammattilaisena tai ainakin sellaiseksi opiskelevana ja siinä sivussa edistää oman koulunsa tunnettuutta ja mainetta. Em. palvelualustat ovat kenties ne ilmeisimmät, mutta sitäkin tärkeämmät vaihtoehdot tämän asian toteuttamiselle käytännössä. Näiden netin ns. pääfoorumeiden ympäriltä löytyy lukemattomia muita verkossa tehokkaasti toimimisen apuvälineitä, mutta niiden läpikäymiseen tarvittaisiin jo muutaman kirjan verran sivuja - paitsi että kunkin kirjan ilmestymiseen mennessä sisältö olisi jo auttamatta vanhentunut!


Vetoapua verkostojen voimalla

Meidän tulisi kyetä samanaikaisesti sekä suoriutumaan opinnoistamme että huolehtimaan verkostoitumisestamme niin reaalimaailmassa kuin netissäkin. Ja vaikka olemmekin ensijaisesti opiskelijoita, kontaktien hankkiminen työyhteisöistä olisi hyvä aloittaa mahdollisimman varhain. Moni tuntuu ajattelevan, että nämä asiat ehtii kyllä hoitaa myöhemminkin - vaikka sitten kun on valmistunut ja työelämässä. Olisi kuitenkin niin yliopiston kuin opiskelijan itsensä kannalta erinomaisen hyödyllistä mikäli henkilökunta ja opiskelijat ottaisivat asiakseen luoda & kehittää näitä erinäisiä instituutioiden ja yksityishenkilöiden verkkoprofiileja ja kontaktiverkostoja. Esimerkiksi LinkedInin rooli tässä yhtälössä on selviö: sen avulla ihmiset muodostavat niin opintojen kuin  työtehtävienkin näkökulmasta osaamisverkostoja, joita voi hyödyntää jo opintojen aikana ja erityisesti myöhemmin työelämässä. Nämä verkostot eivät materialisoidu päivässä, vaan on itsestään selvää, että ne rakentuvat pitkän ajan kuluessa.

Yliopiston brändin vetovoima ja sen opiskelijoiden työllistymismahdollisuudet ovat mitä suurimmassa määrin riippuvaisia verkostoista - sekä face-to-face että sähköisesti muodostetuista. Ymmärrän, että näin tiukasti rajattu näkökulma eittämättä jättää muita tärkeitä dialogeja varjoonsa, mutta mielestäni asiani on sen verran painava että se ansaitsee nykyistä enemmän puheenvuoroja niin puolesta kuin vastaan; pääsia että ongelma tiedostetaan ja siitä käydään keskustelua! Ja että asialle tehdään jotain!

Rohkenen nostaa esiin vielä yhden tärkeän verkostoitumiseen ja brändin kehittämiseen liittyvän piirteen. Useimmat suomalaiset instituutiot ovat jo verkossa & verkostoituneet jossain määrin, myös yliopistot. Kuitenkin nyt kun olisi aika ottaa netti tosissaan - esim. määrätietoisesti luomalla läsnäolo sosiaaliseen mediaan - useimmat tahot silminnähden epäröivät moisten hankkeiden toteuttamista! Varmasti kautta Suomen järjestetään koulutuksia ja seminaareja esim. SoMe:sta (mikä on sinänsä hyvä), mutta ongelmaksi muodostuu varsinaisen tekemisen vähyys ja kaiken netissä luotsimiseen liittyvän tiedon nopeasti muuttuva luonne. Viisaudet, jotka tänään käydään läpi Powerpoint-sulkeisissa ovat vanhaa tietoa siinä vaiheessa kun niitä vihdoin aletaan käytännössä soveltamaan! SoMe:a ja muita netin ihmeellisyyksiä ei voi opiskella muuten kuin asettamalla itsensä alttiiksi virheille ja vaaroille eli hyppäämällä sekaan! Sama pitää paikkansa myös opiskelijoiden työelämävalmiuksien hankkimisen suhteen: valmiuksia saa opiskelemalla vain rajatusti - jossain vaiheessa sinne työelämään on oikeasti loikattava mukaan - ja hyvissä ajoin muodostetut verkostot voivat auttaa isosti!

Väliinputoajat ja uuden tekniikan mahdollisuudet

Aikana, jolloin mobiilala kehittyy huimaa vauhtia on toisinaan aiheellista pysähtyä miettimään "väliinputoajia"; ihmisten hyvin erilaiset valmiudet tekniikan omaksumisen suhteen tuottavat merkittäviä haasteita laitteiden ja eritoten käyttöliittymien suunnittelijoille. Viimeiset 3-4 vuotta päätelaitteet ovat kasvavassa määrin suunniteltu lähes yksinomaan "varhaisten omaksujien" ja muiden edelläkävijöiden ehdoilla. Tässä yhtälössä ne kuluttajat, jotka tarvitsevat kännykkää ensisijaisesti puheluiden soittamiseen ja muuhun peruskäyttöön, ovat väistämättä olleet huonossa asemassa.

Esimerkiksi Nokialta ilmestyy edelleen ns. classic -sarjan puhelimia, joissa pääosassa toki ovat perustoiminnot (eli “puhelin”, ks. 90-luku ja NMT/GSM -laitteet!), mutta myös näihin malleihin on lisätty peruskäytön kannalta vähemmän olennaisia ominaisuuksia kuten kamera, sähköposti ja nettiselain. Tämä on johtanut käyttöliittymän monipuolistumiseen ja samalla myös monimutkaistumiseen tavalla, joka ei merkittävää osaa näistä peruskäyttäjistä ymmärrettävästi miellytä. Koen että Nokia muiden valmistajien tavoin keskittyy nykyisellään liiaksi parempia myyntikatteita tuottavaan ja mediahuomiota saavaan älypuhelinkategoriaan - oikeasti helppokäyttöisen ja ainoastaan tärkeimpien ydinominaisuuksien ympärille rakennetun malliston kustannuksella.

On kuitenkin nähtävissä myös merkkejä siitä, että nimenomaan kosketusnäytöllisistä puhelimista voidaan tehdä helppokäyttöisiä. Onhan jopa yksinkertaisiksi mielletyissä “peruspuhelimissa” useita eri painikkeita, joiden käytön joutuu opettelemaan. Vastaavasti nykyinen kosketusnäytöllä varustettu puhelin on siinä mielessä tabula rasa, että näppäimiä ei periaatteessa tarvita virtanapin lisäksi ja itse näytöllä voitaisiin tarvittaessa esittää vain ne toiminnot jotka kunkin käyttäjän kannalta ovat oleellisia. Ääriesimerkkinä ruudulla voisi olla pelkästään suuret (paljon normaalin peruspuhelimen vastaavia suuremmat) numeronäppäimet - tai vielä yksinkertaisemmin pelkät suurifonttiset ja selkeät tärkeimpien yhteystietojen pikavalinnat. Laitetta voisi hallita kosketuksen lisäksi käskyttämällä sitä puheella tai jopa taittamalla laitetta tiettyjen perustoimintojen aikaansaamikseksi. Näytön virkaa tällaisessa laitteessa toimittaisi jokin elektronisen paperin ja AMOLED -teknologian pyhä kombinaatio. Niin akkukesto kuin laitteen fyysinen kestävyyskin olisivat tyypilliseen älypuhelimeen verrattuna moninkertaisia.

Valitettavasti tällaisia helppokäyttöisyyden etusijalle asettavia ja huokean hintaisia kosketusnäyttöön perustuvia laitteita en vielä ole markkinoilla nähnyt. Jotkin niiden vaatimat komponentit ovat olemassa vasta prototyyppiasteella - joskin toimivina sellaisina. Koen kuitenkin että tarve ja myös mahdollisuus moisen malliston kehittämiselle on olemassa. Näyttää siltä että mobiiliala on tällä hetkellä jonkinlaisessa siirtymävaiheessa, ja monet piirteet ja uusien teknologioiden käyttötarkoitukset vielä hakevat muotoaan. Silti uskon, että jos jollekin asialle on selkeä kysyntä, sitä tukevat ratkaisut ennenpitkää materialisoituvat eli niitä aletaan maksaville asiakkaille tarjoamaan - niin myös tässä tapauksessa.

Näen siis peruskäyttäjien(kin) tulevaisuuden kaikesta huolimatta varsin positiivisessa valossa. Lähivuosina tullaan matkaviestimissä korostamaan mm. kosketusta ja elekieltä, laitteen ominaisuuksien käyttämistä puheella, sijaintitietoon perustuvaa automatiikkaa ja pilvipipalveluiden mahdollistamaa automatiikkaa. Suurin juttu tulee olemaan kaiken tämän keskiössä oleva ihminen ja nimenomaan ihmiselle luontaiset tavat käyttää työkaluja ja viestinnän keinoja. Jo nyt suunnaksi on selkeästi muodostumassa se, että tekniikka - siis fyysinen laite ja suurimmaksi osaksi virtuaalinen käyttöliittymä - pyritään jättämään taka-alalle.. Ideaalina on, ettei esimerkiksi matkapuhelin häiritse käyttäjäänsä käytön vaikeudella eikä vaadi monimutkaisien toimintojen opettelua senkään vertaa kuin ennen vuosituhannen vaihetta myynnissä olleet peruspuhelimet.

On laajalti ennustettu, että lähitulevaisuudessa teknologia alkaa kehittyä yhä vain nopeammin.. siitä tulee niin tehokasta ja jokapäiväistä että se katoaa arkisten asioiden ja esineiden taustalle.. emmekä enää kiinnitä siihen samalla tavoin huomiota; teknologia vain “on” ja huomaamme sen olemassaolon enää vain silloin jos jokin ei yhtäkkiä toimikaan täydellisen vaivatta ja automaattisesti kuten olemme tottuneet odottamaan! Matkalla teknologiseen singulariteettiin ratkaistavanamme on kuitenkin riittämiin haasteita. Ilman näitä haasteita ja ihmisiä, jotka ne asettavat, emme kenties milloinkaan onnistuisi edellä kuvattujen ihanteiden tavoittelussa ja lopulta uusien innovaatioiden kehittämisessä todellisiksi ja toimiviksi tuotteiksi!

Näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan - mietteitä ajan hengestä, teknologiasta ja ihmisistä

Aloitan toteamalla suoraan että mielestäni teknologian ja yhteiskunnan kehitysaskeleita ei missään nimessä ole otettu samaan tahtiin. Näin ei ollut ennen ensimmäistä teollista vallankumousta, ei sen aikana eikä kertaakaan sen jälkeen. Ihminen käveli Kuun pinnalla 1969 ja edelleen on niitä jotka kyseenalaistavat tämän kokonaisuudessaan. Pihtiputaan Mummoja ovat Suomen aarnimetsät täynnä. Myös taajamista heitä kerrotaan löytyneen. Kenties oudoimmat pelikortit on jaettu niille kehitysmaille, joissa on merkittävissä määrin otettu käyttöön moderneja keksintöjä kuten kännykkä ja Kalašnikov, mutta joissa yhteiskuntajärjestys edelleen on luokkaa feodaali. Alati uudistuva tekniikka ja oman historiansa vangiksi jäänyt yhteiskuntajärjestys eivät pelaa hyvin yhteen. 

Länsimaiden osalta tässä asiayhteydessä on hyvin paljastavaa tarkastella niiden lakijärjestelmiä, jotka poikkeuksetta näyttäytyvät vanhanaikaisina kun lakisäädöksiä mietitään esimerkiksi ICT:n kannalta. Tekijänoikeus, patentit, yksityisyys, avoimuus.. Lista on pitkä, täynnä kysymyksiä ja harmaan eri sävyjä koko 32-bittisen väriavaruuden edestä.

Uusien teknologisten ratkaisujen tullessa ihmisten saataville niitä harvoin otetaan laajaan käyttöön. Ei vaikka näin toimimalla säästettäisiin ihmishenkiä ja turvattaisiin parempi elämänlaatu yhä vain useammalle. Painavimmat uuden tekniikan omaksumista puoltavat seikat ovat yleensä rahallisia, eli esim. automatisoimalla asian x yritys säästää x,xxx,xxx € per tilikausi. Julkishallinnon piiriin nämä innovaatiot otetaan käyttöön vieläkin hitaammin, monesti vasta pakon edessä. Toivon hartaasti että tähän on tulossa muutos vielä omana elinaikani. Positiivisena sivuhuomiona sanottakoon, että osoitus oikeansuuntaisesta muutoksesta on niin julkisen kuin yksityisenkin sektorin kasvava avoimen lähdekoodin ohjelmistojen käyttö.

Monesti on perusteltua vaalia vanhaa edustavia arvoja ja asioita - ne kun ovat yhteiskunnan kivijalkaa valettaessa paikkansa ansainneet. Yhtälailla historia opettaa meille että vaikka status quon säilyttämiseen ja siitä kumpuavaan valheelliseen turvallisuudentunteeseen onkin vaarallisen helppo tuudittautua, emme saisi siihen sortua. Länsimaiden kapitalistis-demokraattinen yhteiskuntajärjestys on saavuttanut sellaisen valta-aseman, ettei se enää halua sinällään kehittyä vaan pyrkii ainoastaan turvaamaan olemassaolonsa. Monet mahdolliset kehitysaskeleet - teknologiset, taloudelliset, uskonnolliset, oikeuslaitokselliset jne. - olisivat sille, ts. tällä historian aikakaudella valtaa ja vaurautta saavuttaneille tahoille todennäköisesti vain uhka. Maailmankansalaisten ei tarvitse kuitenkaan ryhtyä kommunisteiksi tai hipeiksi, mutta joka tapauksessa evoluution lisäksi tarvitsemme ennenpitkää revoluution niin että ajan pyörä pyörähtää jälleen kerran eteenpäin ja voimme todella keksiä itsemme, tarkoituksemme ja päämäärämme uudelleen ja siinä sivussa tulemme kenties pelastaneeksi tämän sinisen pallon, niitä kun on tällä hetkellä käytössä vain yksi. Henkilökohtaisessa utopiassani teknologia on valjastettu palvelemaan täydellisesti ja kaikenkattavasti yhteiskunnan jokaista osa-aluetta - siis ihmisiä. Talousjärjestelmä, lait, työnjako, teollisuus, koulutus, energiantuotanto ja monet muut ihmisten kehittelemät rakenteet hyötyisivät valtaisasti mikäli niihin sovellettaisiin sitä samaista tieteellistä menetelmää joka on mahdollistanut teknologian kehittymisen aimo harppauksin.

Itse näen tässä eteenpäin rynnistämisessä enemmän positiivista kuin negatiivista, vaikka mukana on kieltämättä myös faustilaisia piirteitä - sarvineen kaikkineen. Mitään vallitsevaa järjestelmää - yhteiskunnallista tai virtuaalista - ei voida vaihtaa “uuteen parempaan” yhdessä yössä ja kasvukipuja tulee eteen väistämättä. Olisi tärkeää kyetä ottamaan historiallista perspektiiviä yhteiskunnallisiin asioihin ja ymmärtää milloin asiat toimivat ja milloin eivät - eli milloin niitä on syytä lähteä kehittämään ja miksi.

Entäs ne ihmiset sitten? Niin, ihminen luomakunnan jäsenenä on pysynyt monilta osin täydellisen muuttumattomana perusluonteeltaan vaikka onkin jo kömpinyt luolastaan auringon alle lukemattomia sukupolvia sitten. Vaikka maanpäällinen paratiisi on yhä ulottumattomissamme, kohtalomme on silti omissa käsissämme; juuri nyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Tätä kirjoittaessa minut valtaa tunne että monet ennen minua ovat sanoneet painavan sanansa näistä samoista asioista: “juuri me, juuri nyt”. Niin varmana omasta erityisyydestään ja suuresta merkityksestään tässä suuressa Kaikkeudessa. Mutta ellei kukaan rohkenisi unelmoida, vaan pelkäisi leimautuvansa hölmöksi, mikä meitä milloinkaan veisi eteenpäin?