Sosiaalisen median sivuaine, 2012 op

(suunnattu erityisesti - mutta ei pelkästään - kaikille iästä, pääaineesta tai elämänkatsomuksesta riippumatta)

Yleisö seuraa puhujia tarkkaavaisesti. Joku haukkoo henkeään hämmästyksestä ja kuiskaa vieruskaverilleen: “Ai noinko se tapahtuu? Kaikkea kanssa!”. Virallinen osuus päättyy. “Nyt meillä on aikaa vastata muutamiin kysymyksiin.”, eräs puhujista kertoo runsaslukuiselle kuulijajoukolle. Tusinan verran käsiä nousee välittömästi ylös. Tila täyttyy naureskelusta ja innokkaasta supinasta. Kolme varttia myöhemmin tilaisuus on päättynyt. “Se meni yllättävän hyvin!”, tilaisuuden vetäjä toteaa muille puhujille. “Joo, ehkä ne oikeasti oppi jotain!”, kuuluu toiveikas vastaus.

Kyseessä ei suinkaan ollut ala-astelaisille pidetty sukupuolivalistustunti, vaan kuvitteellinen tilanne, jossa oppilaat pitävät koulun henkilökunnalle “Sosiaalisen median perusteet” - luennon. Pöydät ovat niin sanotusti kääntyneet. Nyt nimittäin olisi olemassa tilaus sille, että nuoret opettaisivat opettajiiaan kehittymään paremmiksi opettajiksi. Historiaa tarkastelemalla voimme todeta, että monen aikaisemman sukupolven nuorille on niin ikään langennut vastuu vanhempiensa, opettajiensa ja työnantajiensa valistamisesta. Nuoret ovat joutuneet esittämään hyvin vaikeita kysymyksiä. Nämä sukupolvien väliset dialogit ovat koskettaneet kaikkea mahdollista TV-viihteestä ja videopeleistä naisten oikeuksiin ja sotien tarpeellisuuteen.

Internet: ei koskaan valmis?

Nykyinen aikakautemme on informaation aikakausi. Tällä tarkoitetaan tiedonvälityksen ja yhteistyön uutta ennenäkemätöntä kukoistusta ja suurta lupausta tulevaisuuden utopistisesta ubiikkiyhteiskunnasta, jossa kaikki kansat ovat yhtä. Olivat kaukaisen tulevaisuuden kristallipallo-skenaariot mitä hyvänsä, Internet on joka tapauksessa kehittymässä vauhdilla joksikin, jota ei muutama vuosi sitten osattu edes kuvitella. Tai itseasissa kyllä osattiin - jo vuosikymmeniä ennen nykyisen WWW:n syntyä.

Tällä kaukokatseisella tietämyksellä ei kuitenkaan ole ollut hallitsevaa roolia Internetin kehityksessä viimeisen 20 vuoden aikana. Eräs keskeinen maailmanlaajuista tietoverkkoa koskettava visio nimittäin oli se, että verkosto olisi perusolemukseltaan sosiaalinen ja kansainvälistä yhteistyötä edistävä niin merkittävissä määrin, että ihmiskunta nousisi sen suoman kollektiivisen älyn voimaannuttamana uudelle tietoisuuden tasolle ja ottaisi aimo harppauksen eteenpäin niin yhteiskunnallisessa kuin teknisessä kehityksessä.

Digitaalinen kuilu: maassa maan tavalla!

Edellä kuvaamani utopistinen ennuste yhteisöllisyydestä ei ole vielä toteutunut. Niin kutsuttu digitaalinen kuilu on valtaisa ja kasvaa yhä. Kuten resurssien ja yhteiskunnallisen pääoman suhteen yleensäkin, myös Internetin suomien rikkauksien suhteen maailman kansat ovat keskenään hyvin eriarvoisessa asemassa. Sähköverkko ei yllä jokaiseen kylään ja notkelmaan, laajakaistasta puhumattakaan. Kun näin ei ole vielä Suomessakaan, miten lienee asiain laita esimerksi Intiassa tai Afrikassa?

Viime vuosina olemme kaikeksi onneksi alkaneet nähdä merkkejä paremmasta Internetin - ja siten ihmiskunnan - tulevaisuudesta. Välillä nämä merkit ovat tulleet varsin yllättävistä lähteistä, kuten “Arabikevät” ja monet kansainväliset kriisit, kuten maanjäristykset ja tsunamit osoittavat. Yhteistä näissä kaikissa tapahtumissa ovat ne uudet viestintätavat, joita ihmiset ovat esimerkiksi kriisin keskellä oppineet käyttämään. Sosiaalisen median teknologiat, kuten yhteisöpalvelut Twitter ja Facebook, eivät sinällään ole tarkastelun keskiössä, vaan huomion arvoista on tulkita niitä toimintatapoja ja kokonaisia uusia kulttuurin ja uudenlaisen (tai ainakin unohdetun) yhteisöllisyyden ja heimoajattelun piirteitä, joita näiden tapahtumien puitteissa on noussut esiin.

Alun “Oppitunti Somesta” - kohtaukseen palataksemme on mielestäni ilmeistä, että myös suomalaisten Internet-käyttäjien keskuudessa on olemassa merkittävä digitaalinen kuilu. Näin siitäkin huolimatta, että tietoverkot ja muut nykyajan välttämättömyydet ovat likimain kaikkien mittarien mukaan olleet hyvällä mallilla jo vuosikausia. Suomessa kuilu on laajentunut ns. hitaiden omaksujien ja toisaalta “diginatiivien” olemassaolon vuoksi. Diginatiivit eli nuoret, jotka ovat kasvaneet Internetin ja mobiiliteknologian parissa, elävät online-maailmassa, jossa kaikki on  jatkuvasti yhteydessä kaikkeen, yksilö yhteisöön ja yhteisö lukemattomiin muihin kaltaisiinsa heimoihin. Hitaat omaksujat puolestaan kärsivällisesti odottavat viimeiseen mahdolliseen hetkeen sitä, että heidän pitäisi opetella mitään sellaista, mitä heidän omien vanhempiensa tai isovanhempiensa ei tarvinnut. Maailma muuttuu nopeasti, ihmiset hitaasti. Todellisuutta voi paeta monin keinoin: virtuaalitodellisuuteen tai itsetehtyyn kuplaan, josta käsin ympäröivää fyysistä todellisuutta tarkastellaan paksujen, utuisten silmälasien läpi tai ei ollenkaan.

On luonnollista ja ymmärrettävää, että ihmiset omaksuvat uusia asioita kukin omaan tahtiinsa ja omien mieltymystensä mukaisesti. Demokratiassa turvataan yksilön oikeus hallita omaa elämäänsä. Kansalainen voi esimerkiksi tehdä omat päätöksensä siitä, millä tavoin hän ottaa osaa paikallisessa yhteisössä tai laajemmin yhteiskunnassa käytäviin keskusteluihin ja alati muuttuviin ilmiöihin - vai ottaako osaa lainkaan. Samoin on luonnollista, että edeltävien sukupolvien hartioilla seisovien nuorten täytyy kantaa vastuunsa yhteisön viemisestä eteenpäin - erityisesti niiltä osin kuin vanhemmat sukupolvet eivät siihen yksistään ja omatoimisesti kykene.

Näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan - mietteitä ajan hengestä, teknologiasta ja ihmisistä

Aloitan toteamalla suoraan että mielestäni teknologian ja yhteiskunnan kehitysaskeleita ei missään nimessä ole otettu samaan tahtiin. Näin ei ollut ennen ensimmäistä teollista vallankumousta, ei sen aikana eikä kertaakaan sen jälkeen. Ihminen käveli Kuun pinnalla 1969 ja edelleen on niitä jotka kyseenalaistavat tämän kokonaisuudessaan. Pihtiputaan Mummoja ovat Suomen aarnimetsät täynnä. Myös taajamista heitä kerrotaan löytyneen. Kenties oudoimmat pelikortit on jaettu niille kehitysmaille, joissa on merkittävissä määrin otettu käyttöön moderneja keksintöjä kuten kännykkä ja Kalašnikov, mutta joissa yhteiskuntajärjestys edelleen on luokkaa feodaali. Alati uudistuva tekniikka ja oman historiansa vangiksi jäänyt yhteiskuntajärjestys eivät pelaa hyvin yhteen. 

Länsimaiden osalta tässä asiayhteydessä on hyvin paljastavaa tarkastella niiden lakijärjestelmiä, jotka poikkeuksetta näyttäytyvät vanhanaikaisina kun lakisäädöksiä mietitään esimerkiksi ICT:n kannalta. Tekijänoikeus, patentit, yksityisyys, avoimuus.. Lista on pitkä, täynnä kysymyksiä ja harmaan eri sävyjä koko 32-bittisen väriavaruuden edestä.

Uusien teknologisten ratkaisujen tullessa ihmisten saataville niitä harvoin otetaan laajaan käyttöön. Ei vaikka näin toimimalla säästettäisiin ihmishenkiä ja turvattaisiin parempi elämänlaatu yhä vain useammalle. Painavimmat uuden tekniikan omaksumista puoltavat seikat ovat yleensä rahallisia, eli esim. automatisoimalla asian x yritys säästää x,xxx,xxx € per tilikausi. Julkishallinnon piiriin nämä innovaatiot otetaan käyttöön vieläkin hitaammin, monesti vasta pakon edessä. Toivon hartaasti että tähän on tulossa muutos vielä omana elinaikani. Positiivisena sivuhuomiona sanottakoon, että osoitus oikeansuuntaisesta muutoksesta on niin julkisen kuin yksityisenkin sektorin kasvava avoimen lähdekoodin ohjelmistojen käyttö.

Monesti on perusteltua vaalia vanhaa edustavia arvoja ja asioita - ne kun ovat yhteiskunnan kivijalkaa valettaessa paikkansa ansainneet. Yhtälailla historia opettaa meille että vaikka status quon säilyttämiseen ja siitä kumpuavaan valheelliseen turvallisuudentunteeseen onkin vaarallisen helppo tuudittautua, emme saisi siihen sortua. Länsimaiden kapitalistis-demokraattinen yhteiskuntajärjestys on saavuttanut sellaisen valta-aseman, ettei se enää halua sinällään kehittyä vaan pyrkii ainoastaan turvaamaan olemassaolonsa. Monet mahdolliset kehitysaskeleet - teknologiset, taloudelliset, uskonnolliset, oikeuslaitokselliset jne. - olisivat sille, ts. tällä historian aikakaudella valtaa ja vaurautta saavuttaneille tahoille todennäköisesti vain uhka. Maailmankansalaisten ei tarvitse kuitenkaan ryhtyä kommunisteiksi tai hipeiksi, mutta joka tapauksessa evoluution lisäksi tarvitsemme ennenpitkää revoluution niin että ajan pyörä pyörähtää jälleen kerran eteenpäin ja voimme todella keksiä itsemme, tarkoituksemme ja päämäärämme uudelleen ja siinä sivussa tulemme kenties pelastaneeksi tämän sinisen pallon, niitä kun on tällä hetkellä käytössä vain yksi. Henkilökohtaisessa utopiassani teknologia on valjastettu palvelemaan täydellisesti ja kaikenkattavasti yhteiskunnan jokaista osa-aluetta - siis ihmisiä. Talousjärjestelmä, lait, työnjako, teollisuus, koulutus, energiantuotanto ja monet muut ihmisten kehittelemät rakenteet hyötyisivät valtaisasti mikäli niihin sovellettaisiin sitä samaista tieteellistä menetelmää joka on mahdollistanut teknologian kehittymisen aimo harppauksin.

Itse näen tässä eteenpäin rynnistämisessä enemmän positiivista kuin negatiivista, vaikka mukana on kieltämättä myös faustilaisia piirteitä - sarvineen kaikkineen. Mitään vallitsevaa järjestelmää - yhteiskunnallista tai virtuaalista - ei voida vaihtaa “uuteen parempaan” yhdessä yössä ja kasvukipuja tulee eteen väistämättä. Olisi tärkeää kyetä ottamaan historiallista perspektiiviä yhteiskunnallisiin asioihin ja ymmärtää milloin asiat toimivat ja milloin eivät - eli milloin niitä on syytä lähteä kehittämään ja miksi.

Entäs ne ihmiset sitten? Niin, ihminen luomakunnan jäsenenä on pysynyt monilta osin täydellisen muuttumattomana perusluonteeltaan vaikka onkin jo kömpinyt luolastaan auringon alle lukemattomia sukupolvia sitten. Vaikka maanpäällinen paratiisi on yhä ulottumattomissamme, kohtalomme on silti omissa käsissämme; juuri nyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Tätä kirjoittaessa minut valtaa tunne että monet ennen minua ovat sanoneet painavan sanansa näistä samoista asioista: “juuri me, juuri nyt”. Niin varmana omasta erityisyydestään ja suuresta merkityksestään tässä suuressa Kaikkeudessa. Mutta ellei kukaan rohkenisi unelmoida, vaan pelkäisi leimautuvansa hölmöksi, mikä meitä milloinkaan veisi eteenpäin?